Kida on aina ollut suunnannäyttäjä. Harrastuksiin perehdyttäjä, koiramaailmaan tutustuttaja. Yhdessä olemme kohonneet ylöspäin, löytäneet lajimme, selvinneet erilaisista elon haasteista. Ruokinta oli yksi asia, johon 15-vuotiaana ensikoiransa saanut ei ollut liiemmin tutustunut. Uskonut nappulamyyjiä, heidän mielipiteitä, etsinyt mahdollisimman laadukkaan nappulan ja pullistellut sitten tyytyväisyyttään. Kidan piti ojentaa omistajaansa tässäkin asiassa.
Neiti ei ole mikään tavallisin australianpaimenkoira. ”Pää kuin bortsulla”, useat sanovat, onhan Kida kovinkin pienikokoinen, kapoinen ja tötterökorvainen, neiti Söpö Töpö. Se oli nuorena varsinainen hongankolistaja, luuta ja nahkaa. Eturintaa mitättömän vähän, kaikki energia kului vauhdikkaan juoksentelun parissa. Nappulat alkoivat tuntua niin väärältä – miten ne teolliset, kuivat raksut toisivat massaa, lihasta ja elämäniloa nuoreen, vauhdikkaaseen paimenkoiraan? Raakaruokintaan tutustuin ensin 50/50-ruokinnan kautta, liikkuen sitten yhä pitenevin askelin puhtaan raakaruokinnan pariin. Ja sille tielle jäimme.
Kida on lihasta. Kida on jäntevyyttä. Se on voimaa, nopeutta. Puhdasta energiaa. Iän karttuessa se saa kokoajan lisää potkua takapuoleen, eikä se enää ole onneton kurjenkinttu. Pieni ja kevyt edelleen, muttei todellakaan missi, vaan fitness-tähtönen. Ruoka maistuu – liha, kala, lintu, rasva ja luut – ja kaiken voiman lisäksi koiran karvapeite on jotain uskomatonta. Paksua, kauniin syvän väristä ja hyväkuntoista. En voisi olla tyytyväisempi.
Kommentit