Hymypoika
Vuosi 2008, Marraskuu. Me muutettiin veljen ja äidin kanssa. Meillä on aina ollut koiria, joten kaikista tuntu omituiselta, ku ei kukaa hääränny siellä uudessa paikassa. Mut Tammikuussa 2009 siihen tuli muutos. Vaikka mä olin vasta 10 vuotias, sain omilla rahoilla ostettua pienen pystykorvan, josta tuli mun silmäterä. Tiesin, et koira pitää kouluttaa, muuten se ei voi jäädä. Ja mä halusin todistaa, että pystyn kouluttamaa tän pienen pennun, josta kasvo loppujen lopuks 55cm korkee kaveri. En tienny mitään koiran kouluttamisesta, joten käytiin pojan kanssa pariki pentukouluu ja sit oltii omillamme. Keksittii aina kaikkee kivaa yhdessä, kuten ratoi pihalle, ja aina uusii kivoi temppui, jotka sai sukulaiset nauramaan ihastuksesta. Noki inspiroi mua monessa asiassa, ja se osaa innostaa mua tavalla jota kukaan muu ei osaa. Ensimmäisestä päivästä lähtien Noki on näyttäny, että siltä onnistuu mikä vaan. Se osotti, että sillä on hyvä oppimiskyky, että haluu oppia niitä temppuja, joita mä sille keksin. Se tulee mun kanssa mahdollisimman moniin paikkoihin mihin vaan pääsee ja hymyilee aina mulle. Se siinä on parasta, kun se hymyilee mulle. Kun nään sen onnellisuuden kun se tajuaa että tuun kotiin, tai että nyt ruvetaan taas tekemään jotain yhdessä. Kun mun äiti osti veneen Nokin ollessa parivuotias, me aateltii, että voishan sitä kokeilla ottaa venekoiraks. Ja se onnistu. Siitä tuli venekoira. Se oppi olemaan nätisti veneessä ja kun päästiin jonnekki saarelle, se pääs juoksemaan vapaasti rannassa ja pusikoissa. Sillon se on onnellisimmillaan. Opin kattomaan elämää koiran kannalta, ja kumpikin meistä on oppinut toisiltaan. Noksu ei oo täydellinen koira. Mäkään en ole täydellinen. Mutta me ollaan täydellisiä yhdessä, enkä kadu hetkeäkään, että se lähti mun matkaan 4 vuotta sitten (:
Kommentit