Miehelläni on aina ollut koiria, he ovat myös kasvattaneet monta pentuetta, mutta kaikista syvin rakkaus on aina ollut Suomenajokoira. Se on lempeä, aina iloinen, energine, mutta myös rauhallinen ja sen metsästysvietti on valtaisa. Suomenajokoira toimii loistavasti metsällä, mutta siitä saa myös hyvän kotikoiran.
Haimme Tuulin kasvattajalta kun se oli 3kk ikäinen, se oli viimeinen vapaana oleva pentu, koska sen hännästä oli löytynyt mutka joka arvioidaan aina virheeksi. Eikä siitä tulisi ikinä näyttelykoiraa. Ihastuimme kuitenkin Tuuliin heti ensisilmäyksellä ja veimme sen kotiin. Tuuli oli alusta asti rohkea, eikä itkenyt emänsä perään, se otti heti perheemme omaksi laumakseen ja oli hyvin ihmisläheinen. Se ei nukkunut, jos ei saanut painaa päätänsä lähelle sydäntä. Se oli pennusta asti hyvin rauhallinen ja antoi kiltisi tehdä kaikki toimenpiteet.
Nyt kun Tuuli on 7kk ikäinen, se on edelleen yhtä rauhallinen kotikoira, mutta metsällä se on innokas ja sillä hyvin kantava, mutta kaunis haukku. Jos minulla on huono päivä tai olen surullinen, Tuuli tulee tuolkseni kuin lohduttaakseen ja saa oloni aina paremmaksi. Kerran kun Tuuli vahingossa kaatoi pienen lapsen ja tämä rupesi itkemään. Tuuli meni maahan ja katsoi surullisena tätä pientä tyttöä, kuin sanoakseen kuinka pahoillaan on. Se ei tee mitään pahaa ikinä tahallaan, ja on aina pahan teon jälkeen niin pahoillaan kaikesta. Sen kanssa on myös ilo lähteä lenkille, metsälle tai vain telkkarin ääreen löhöilemään.
Aijon nauttia jokaisesta hetkestä tämän tytön kanssa. Kun tulee aika, jolloin joudun hyvästelemään hänet, en varmasti ikinä unohda sen suklaan ruskeita silmiä, iloista ja niin avointa katsetta, yhteisiä lenkkihetkiämme, ensimmäistä kettua ja tulen aina muistamaan koiran joka pienenä pentuna pissasi päälleni autossa matkalla uuteen kotiin. Onneksi meillä on vielä monta yhteistä hetkeä tulevaisuudessa, ja aiomme ottaa elämästä kaiken irti, yhdessä.
Kommentit