Minä olen 5.5-vuotias belgianpaimenkoira malinoisneito Viva. Laumaani kuuluu, laumanjohtaja – Emäntä, minä, tervu”mummo” Pipsa ja pahnan pohjimmainen malinoisuros Hemmo ja juurikin tässä järjestyksessä.
Meillä barffaus aloitettiin tuon nuorimmaisen taloon tulon myötä. Emäntä hermostui kun omien sanojensa mukaan sai kaataa saavillisen nappuloita Hemmolle ja jätkä oli pelkkää luuta ja nahkaa. Emäntä jutteli sitten kasvattajan kanssa joka neuvoi aloittamaan raakaruoan. Noin kuukaudessa Hemmo oli saanut lihaa luidensa ympärille kasvattajan ohjeilla ja on tällä hetkellä ihan mukiinmenevä ”pikkupoika”, säkä 65 cm ja paino vaivaiset 35 kiloa.
Minä käyn töissä Emännän kanssa. Emäntä työskentelee vartijana ja kun en halunnut laskea häntä yksin hankkimaan ruokaa laumalle, niin suoritin kertaheitolla vartiokoirien tottelevaisuustarkastuksen. Onhan aina parempi kaksi kuin yksi ruoan hankinta reissuilla. Työskentelemme pääasiallisesti öisin ja yöt ovat pitkiä, mutta siitä huolimatta Emäntä ei ole nähnyt tarpeelliseksi lisätä raakaruoan määrää, pitää kuulemma huolehtia linjoistani ja pöh sanon minä.
On yksi aihe, josta ei kannata Emännän kanssa muiden ihmisten alkaa kinaamaan. Ja se on koiran lihaskunto ja kunto ylipäätään. Mikään mahti maailmassa ei saa Emännän päätä kääntymään kun on kyse lauman terveydestä ja fysiikasta. Sen takia me ulkoilemme paljon metsissä ihmisasutuksen ulkopuolella, että voimme liikkua vapaana ja niin lujaa ja paljon kuin haluamme. Uutena aluevaltauksena otimme tänä kesänä uinnin. Toki aikaisempinakin kesinä olemme käyneet järvessä uimassa aina muutaman kerran, mutta nyt Emäntä päätti tehdä sijoituksen ja käymme säännöllisesti uimassa koirien uimahallissa. Puolen tunnin tiukka treeni ja loppupäivän me nukumme. Mitä parempi lihaskunto, sitä paremmin kestämme pieniä kolhuja ja tömäreitä, joita meidän kanssa on kuulemma ihan turha yrittää välttää.
Hyvään terveyteen ja fyysiseen kuntoon Emännän mielestä kuuluu myös ruoka. Hän haluaa meidän syövän laadultaan parasta mahdollista ruokaa ja nyt kun siirryimme raakaravintoon, on hän ottanut paljon selvää myös muusta luonnonmukaisesta hoidosta. Kaupungissamme on yksi raakaravintoon erikoistunut liike, jonka ammattitaitoiselta henkilökunnalta saa aina tarpeen vaatiessa apua. Niin kuin nyt viimeksi hiivan hoitoon.
Tuo hiiva nyt on oikeastaan vain enää jälkikaikuja. Pari kuukautta sitten olin vähälle heittää henkeni ja monet Emännän tutuista pitivät ihmeenä, että toivuin niin nopeasti kuin toivuin. Minulla oli ollut huono olo jo jonkin aikaa. Minulla oli juoksut ja alavatsaani sattui, mutta ajattelin sen liittyvän juoksuihin ja en sitten halunnut vaivata Emäntää mokomalla, enkä pukahtanut koko asiasta. Sitten sunnuntaiaamuna minulla oli TODELLA paha olo. Vatsaani sattui ihan kauheasti, eikä ruokakaan maistunut. Emäntä herätessään huomasi heti, että nyt ei ole kaikki niin kuin pitää, eikä jäänyt aikailemaan vaan sunnuntaista huolimatta soitti heti eläinlääkäriin. Hän sanoi, että meillä sairastetaan niin vähän, että siinä vaiheessa kun joku meistä osoittaa huonovointisuuden merkkejä, on kyseessä todennäköisesti vakava juttu ja hän ei siinä vaiheessa jää ihmettelemään vaan vie meidät mahdollisimman pian eläinlääkärin juttusille.
Eläinlääkäriin päädyin siis nytkin. Oloni sen kuin huononi ja kuume nousi. Eläinlääkärissä minut tutkittiin ja todettiin märkäkohtu. Emäntä päätti siinä kohtaa, että pyhäkorvauksista huolimatta minut leikataan heti. Emännän tullessa hakemaan minua, eläinlääkärillä oli huonoja uutisia. Nopeasta toiminnasta huolimatta märkäkohtu oli ehtinyt puhjeta ja aiheuttaa vatsakalvontulehduksen. Selviytymismahdollisuuteni romahti juuri sillä hetkellä 50/50een. Emännälle ehdotettiin, että hän veisi minut Viikkiin tehohoitoon, mutta hetken harkittuaan päätti kuitenkin, ottaa minut yöksi kotiin ja jos tarvis niin seuraavana päivänä viedä minut omalle eläinlääkärille tiputukseen. Ehtona, että tiputusta ei tarvittaisi oli, että söisin, joisin ja pissisin. Siinä sitä oli haastetta koiralle, jonka ei edes uskottu jäävän henkiin.
Sinä yönä emäntä ei nukkunut silmällistäkään. Hän valvoi minun vierelläni ja odotti kun muuta ei voinut. Aamulla hän tarjosi minulle vettä ja join, siitä muutama hetki kävelin itse pihalle ja pissin. Myöhemmin alkuiltapäivästä hän tarjosi minulle ruokaa ja minä söin vähän, mutta söin. Sinä päivänä söin useampaan otteeseen aina muutaman ruokalusikallisen ruokaa, kävin pissillä muutamaan otteeseen ja join kun Emäntä kehotti. Seuraavana aamuna minä heräsin kiljuvaan nälkään, enää ei riittänyt muutama ruokalusikallinen vaan halusin ihan täyden aterian. Emäntä ei meinannut uskoa, vaan tarjosi minulle vähemmän ruokaa sillä seurauksella että taas söin useamman kerran sinä päivänä. Ilmeisesti nukkuessani Emäntä oli ehtinyt konsultoida Maikkia, joka oli neuvonut sitten mitä minulle kannattaa syöttää, että toipumiseni alkaisi parhaalla mahdollisella tavalla. Luuateriani söin parin viikon ajan jauhettuna ihan varmuuden vuoksi. Tuosta inhottavasta sunnuntaista selvittyäni minä toivuin vauhdilla, kuulin Emännän sanovan puhelimeen kolmen neljän päivän kuluttua leikkauksesta, että hän seisoo molemmilla jaloilla jarrun päällä, että en riehuisi. En minä riehunut, olisin vain halunnut tehdä sellaiset lenkit kun normaalistikin teen, koska oloni oli varsin hyvä. Kolmentoista päivän kuluttua tikit poistettiin ja oma lääkärini julisti minut terveeksi. Siitä muutama päivä ja olin jo töissä.
Niin kuin aikaisemmin mainitsin, Emännän tuttavat ovat ihmetelleet kuinka nopeasti toivuin itse leikkauksesta. Emäntä ei ole kommentoinut näille tutuille mitään, mutta minulle hän sanoi, että tämä nyt oli vaan todiste siitä, mitä hyvä kunto ja oikea ravinto saavat aikaan; terveen ja vahvan koiran joka kestää vähän suurempiakin tömäreitä.
Kommentit