Tajusin sanan ”uskollisuus” syvimmän olemuksen vasta, kun tutustuin Kidaan. Aina on hoettu sanomaa ”koira on ihmisen paras ystävä”, ja aiemmankin koiran kanssa tiesin väittämän luonnollisesti todeksi, ainakin omalla kohdallani. Kida oli kuitenkin jo pentuna jotain, mitä en osannut toivoakaan. Sen herkässä katseessa oli jo pentuna älykkyyttä, se oppi asiat erittäin nopeasti ja helposti ja halusi tehdä kaikkensa miellyttääkseen. Se rakasti työtä jo pienestä pitäen.
Kida on varjoni. Se on siellä, missä minä olen, se tuntee sen, mitä minä tunnen. Se käpertyy nukkumaan jalkoihini ja herättää minut aamulla hurjasti suukotellen ja töpöhäntäänsä vispaten. Luonnontöpö koira näytti minusta oudolta, mutta nykyisin minä rakastan tuota vispaavaa hännänjuurta. Kida on pieni helikopteri, tai iloisesti niityllä loikkiva kauris.
Kida on opettanut paljon herkkyydellään ja monimutkaisella ajattelutavallaan. Vaikka sitä joskus stressaa maailman meno, ja vaikka siitä tuntuisi, että maailma kaatuu sen niskaan, se tsemppaa aina. Se tulee lohduttamaan ja nuolemaan pis omistajan kyyneleet surun hetkellä ja tekee kaikkensa ilahduttaakseen, vaikka suru stressaakin sen herkkää mieltä. Se antaa kisoissa ja lajeissa kaikkensa. Sen vilkkaus, toimeliaisuus ja halu tehdä on säilynyt lapsesta asti, enkä nauti mistään niin paljon kuin tekemisestä yhdessä sen kanssa. Varjoni, apulaisena, parhaista parhain ystäväni.
Kommentit