Borderterrierini Tara sairastui 1990 luvun lopulla vatsatulehdukseen. Alkuun harmittomalta näyttänyt sairastuminen meinasi koitua pienen borderterrierin kohtaloksi. Tulehdus eteni antibioottihoidoista huolimatta vatsapeitteiden tulehdukseksi. Lopulta olimme siinä kierteessä, että koira ripuloi ja oksensi verta. Se ei pystynyt juuri mitään pitämään sisällään. Eläinlääkäreillä ravattiin harva se viikko ja koira vain kuihtui. Yritimme kaikkia erilaisia dieettiruokia ja lopulta pyrimme saamaan koiralle ”steriilin” ympäristön jopa keittämällä sille juomavedet. Mikään ei auttanut. Eläinlääkärit suosittelivat jo viimeistä vaihtoehtoa.
Istuin koneen ääressä eräänä yönä ja etsin vaihtoehtoja. Onko vielä jotain mitä en ole kokeillut? silloin törmäsin artikkeleihin joissa kerrottiin tutkimuksista joita oli tehty lasten parissa. Lapset jotka olivat saaneet asua maalla, eläinten keskuudessa ja ”ei niin puhtaassa ympäristössä” olivat terveempiä ja vastustuskykyisempiä eri virus- ja bakteerisairauksille kuin kaupunkiympäristössä asuvat lapset joiden ympäristö oli ”puhtaampi”. Nämä maalla asuvat lapset ja lapset jotka olivat päässeet kosketuksiin eläinten ja luonnon kanssa olivat kasvattaneet itselleen luonnollisen suojan eri bakteereita ja viruksia vastaan. Heidän elimistön vastustuskyky oli korkeampi kuin kaupunkilasten ja näin he eivät sairastuneet esim usein flunssaan ja heidän keskuudessaan myös allergiat olivat harvinaisempia kuin kaupunkilasten keskuudessa.
Tästä syntyi ajatus. Villi ja alkuun jopa aivan päättömältä tuntuva idea. Mutta koska kaikkia muita vaihtoehtoja olimme jo kokeilleet ja eläinlääkäritkin olivat nostaneet kätensä pystyyn koirani kohdalla joka oli laihtunut 7 kiloisesta reilu nelikiloiseksi luurangoksi päätin että tätä minä vielä yritän.
Niin alkoi meidän koirien ruokavallankumous. Heitin kaikki antibiootit, vatsansuojalääkkeet, ripulin- ja oksennuksen estolääkkeet jne pois. Tyhjensin kaapit kaupallisista koiraruuista. Roskiin menivät pienet kalliit purkit erilaisia terveyspateita ja erikoisruokia. Tilalle hain raakaa jauhelihaa, rasvaa ja naudan mahaa. Keräsin naapurin pihalta pudonneet omenat, kävin torilta hakemassa porkkanoita ja salaatteja. Pyysin kaupasta hieman nahjustuneita kasviksia. Juotin koiralleni sadevettä. Ruoka syötiin lattialta eikä suinkaan puhtaalta lautaselta. Lihat seisotettiin tiskipöydällä huoneenlämmössä vuorokauden ennen tarjoilua. Hyvä että en metsästänyt pellolta hiiriä niille, saadakseni Taralle sellaista ruokaa joka olisi ”hieman likaista” ja jopa bakteereita sisältävää. Ainoa lisät mitä jätin koirille oli maitohappobakteeri, rasvavalmiste ja C- ja B-vitamiinit. Hieman myöhemmin lisäsin mukaan myös E-vitamiinin.
Ensin Tara toki oksensi ja ripuloi kaiken saamansa ulos. Mutta hiljalleen ruoka alkoi pysyä sisällä, sameat silmät kirkastua. Pää alkoi nousta sohvatyynyjen välistä. Ja sinä iltapäivänä itkin kun tulin töistä kotiin ja Tara oli muiden koirien kanssa minua ovella vastassa iloisena häntää heiluttamassa. Hetkeen se ei ollut enää jaksanut sitä tehdä.
Tara oli sairastuessaan noin 3 vuotias. 3½ vuotiaana sen meinasin menettää laajalle levinneen vatsapeitteiden tulehduksen takia. Saimme uuden elämän ja nelivuotiaana Tara oli täysin toipunut, ennallaan. Tara nukkui vanhuuden väsyttämänä kesällä 2008 pois reilun 13 vuoden iässä.
Tara ei ollut vain ensimmäinen borderterrierini vaan se oli koira joka opetti minulle että koirat eivät ole luotu syömään teollisesti valmistettua, tasapainotettuja ruokia. Vaan ne tarvitsevat luonnonmukaista ruokaa joka välttämättä ei aina tuoksu niin hyvälle tai ole niin siistejä käsitellä kuin kuivatut pipanat.
Kommentit