Ensimmäinen cardigan-urokseni Tito oli pennusta saakka sanalla sanoen nirso. Teolliset koiranruokamerkit tuli käytyä läpi laidasta laitaan – oli kallista ja edullista, pientä nappulaa ja suurta nappulaa. Koetin saada nuoren, kasvavan uroksen syömään kaikin mahdollisin keinoin; ei toiminut kiristys, uhkailu, saati lahjonta. Ruokakuppi pysyi likipitäen koskemattomana ja koira ikäänsä nähden huolestuttavan laihana. Minkäänlaista elimellistä vikaa ei kuitenkaan löytynyt; koira oli terve, mutta teollista ruokaa se ei vain suostunut syömään.
Eräällä koirapuistoreissulla, alkuvuodesta 2011, tapasin afgaaninvinttikoiria harrastavan naisihmisen, joka ongelmastani kuultuaan ehdotti barffausta. Mielikuvani raakaruokinnasta olivat enemmän tai vähemmän kielteisiä; vaakojen ja mikroravinteiden kanssa kikkailua. Päätin kannustuksen jälkeen – ”ei se ole niin vaikeaa!” – heittää kuivaruoan mäkeen ja siirtyä suoraan raakaruokintaan. Edellämainittu ystävällinen koiraharrastaja avitti minut alkuun toimittamalla minulle suuren säkillisen luita, lihaa sekä kasvisseoksia. Kun Tito sitten ensimmäistä kertaa elämässään sai eteensä raa’an lampaanjalan, oli hetki minulle likipitäen liikuttava; millä ruokahalulla ja alkukantaisella innolla vuotias uros söikään! Tätäkö se olikin kaivannut koko ajan?
Nykyään taloudessa elelee myös vuotias cardigannarttu, joka niinikään barffaa hyvällä ruokahalulla. Molemmat koirat ovat uskomattoman hyväkuntoisia – eläinlääkäri on kiitellyt kerta toisensa jälkeen koirien erinomaista lihaskuntoa, terveitä hampaita sekä turkin laatua. Ennakkoluulot ja huoli raakaruokinna vaativuudestakin ovat väistyneet – barffaus ei todellakaan ole pikkurilli pystyssä niuhottamista, vaan terveellä maalaisjärjellä pötkii hyvinkin pitkälle!
Kommentit